Linkissä esiintyvä teksti

lauantai 12. tammikuuta 2019

Vuoroviikkoäidin ikävä



Vuoroviikkoäidin tai -vanhemman ikävä on asia, josta harvemmin puhutaan julkisessa keskustelussa, vaikka huoltajuuskiistoista ja lapsen sopeutumisesta vuoroviikkoasumiseen puhutaan paljonkin. Saako ikävästä ylipäätänsä puhua ja saako sitä tuntea? Syyllistyvätkö lapset, jos tietävät, että äidillä on heitä ikävä kun he ovat isällään?

Itselleni sopeutuminen vuoroviikkovanhemmuuteen ei ole käynyt täysin mutkattomasti. Ensimmäiset 15 vuotta äidin uraani lapset olivat etusijalla ja tein kaikki elämänvalinnat ajatellen aina ensin lapsia. Lasten isällä oli vaativa työ ja näin ollen pidin itsestään selvänä, että minun ykköstyö on äitiys. Pidän lapsista valtavan paljon, kuten ammatinvalinnastakin voi päätellä. Lastentarhanopet kai yleensä viihtyvät lasten seurassa. En siis kokenut uhrautuvani jotenkin, vaikka toki joskus toivoin hiukan omaakin aikaa. 


Eron jälkeen pojat jäivät asumaan luokseni ja olivat joka toinen viikonloppu ja yhden arki- illan isällään ja esikoistyttö aloitti vuoroviikkoasumisen, joten minulla on ollut pehmeä lasku vuoroviikkovanhemmuuteen. Silti ikävöin lapsia aluksi ihan kamalasti. Kaikki neuvoivat nauttimaan omasta ajasta ja monet jotenkin hämmästelivät etten pitänyt järjestelystä. Tuntui, että tunnen jotenkin väärin, kun en olisi halunnut antaa pois puolta lasteni elämästä. Sillä sitähän vuoroviikkovanhemmuus tarkoittaa. 


"Käy treffeillä", "Aloita uusi harrastus", "Nauti kun voit olla vaan, kaikkihan omaa aikaa kaipaa!" "Mene Tinderiin"- tyypisiä neuvoja riitti. Kävin treffeillä, harrastin, menin Tinderiin. Ja silti. Silti olisin mielummin ollut lasteni kanssa. Sillä käsi sydämellä äidit: ajatteleeko kukaan lasta halutessaan, että haluaa sen vain puoliksi?

Tajusin kyllä, että ajatukseni ovat itsekkäitä, sillä lasten isä haluaa toki myös olla lastensa kanssa ja lapset isänsä kanssa. Sen vuoksi päätin, että koska yhdessä ydinperheenä jatkaminen ei todellakaan ollut vaihtoehto, on tämä kuitenkin ratkaisuista paras ja minun on löydettävä omat keinoni sopeutua. Onneksi välit exään ja hänen uuteen puolisoonsa ovat hyvät ja olemme tekemisissä  puolin ja toisin riippumatta kumman viikko on kyseessä. Soitella voi ilman tunnetta, että olisi jotenkin häiriöksi.


Kun on vuosikausia vastannut kaikista lasten asioista vaatteiden hankinnasta hammaslääkäreihin, on vastuusta luopumisessa myös oma haasteensa. On vaikea luottaa, että toinen vanhempi hoitaisi homman. Ainakaan yhtä erinomaisesti kuin minä. Tässäkin oman kokemukseni mukaan auttaa aika. Toiselle vanhemmalle pitää antaa aikaa opetella niitä "vanhemman hommia" mikäli hän ole niitä aiemmin paljoa hoitanut. Ja lapset kasvaessaan voivat myös ihan itse opetella huolehtimaan asioistaan ja tavaroistaan.

On erilaisia tyylejä kasvattaa lapsia ja hoitaa asioita, eikä minun tyylini ole välttämättä se ainut ja oikea. Kun kertyy kokemuksia siitä, että asiat hoituvat puolin ja toisin, luottamus kasvaa.  Nykyään välillä huomaan, etten olisi ollenkaan muistanut jotain lasten asiaa, jollei heidän isänsä olisi siitä maininnut!


Se ikävä, se ei katoa, mutta se muuttuu helpommaksi sietää, kun kuulee niistä hauskoista jutuista ja hyvistä hetkistä, mitä toisen vanhemman luona on koettu. Ja vaikka aina ei olisi kivaa, sekin kuuluu elämään ja on hyvä, että sitä arkea eletään molemmissa osoitteissa. Kun pojat olivat isänsä luona vain viikonloppuisin, tuntui, että siellä on kaikkea kivaa ja äidin luona on tylsiä sääntöjä ja läksyjä. Nämä kitinät loppuivat kun pojillakin alkoi vuoroviikkoasuminen. 

No mitä minä sitten tein kaikella sillä "omalla ajalla"? Ensin surin perheen hajoamisen surua pois oikein kunnolla, itkin ja vollotin kun lapset eivät olleet näkemässä. Vaikka puhuimme suruista ja ikävästä lasten kanssa, ei lasten kuitenkaan ehkä ole hyvä nähdä äitiään toistuvasti aivan tolkuttomassa tilassa. Itselleni se teki kuitenkin hyvää. Kävin treffeillä, matkustelin, harrastelin, mietin mikä minusta tulee isona ja mitä haluan parisuhteelta. Tein gradun loppuun, perustin tämän blogin ja tein sivutöitä.


Huomasin kahvipöytäkeskusteluissa olevani yllättäen jollakin tapaa samassa elämäntilanteessa kun minua kymmenen vuotta vanhemmat naiset, jotka sopeutuvat uuteen tilanteeseen lasten aikuistuessa. Minulla oli osittainen tyhjän pesän- syndrooma.

Löysin rinnalleni miehen, joka oli samassa elämäntilanteessa ja huomasin, miten ihanaa on jakaa arki jonkun kanssa, eikä vain tapailla kevyesti. Nyt meillä on uusperhe, jossa lapsia on talossa vaihteleva määrä kolmesta seitsemään. Yksi viikko kuukaudessa on lapseton ja nyt kun olen sopeutunut tilanteeseen, on pakko myöntää, että hiljaisuus ja kahdestaan rauhassa tassuttelu on oikeastaan ihan mukavaa. Tekee ihmiselle ihan hyvää välillä olla itsensä kanssa ja parisuhteelle ihan hyvää olla välillä kahdestaan.


Edelleen käyn itseni kanssa keskustelua siitä, miten paljon lapsille tulisi osoittaa, että ikävöin heitä? Jos itse ajattelen asiaa läheisten ihmissuhteiden kautta, niin toki haluan kuulla, että esim. puoliso ikävöi minua poissaollessani. Mutta en kuitenkaan halua, että lapset kokisivat huonoa omatuntoa tai olisivat huolissaan minusta olleessaan isällään. En kuitenkaan haluaisi siirtää eteenpäin mallia, että tunteita ei näytetä ja että aina pitää olla reipas, tai ainakin esittää reipasta. Olisikin kiva kuulla muiden kokemuksia ja ratkaisuja.

Ai niin ja yksi ratkaisuista ikävään vielä. Ota koira! Minä, joka vannoin edellisen koiran siirtyessä koirien taivaaseen, että yhtään hurttaa en enää ota karvojaan levittämään, huomasin, miten kiva on tulla kotiin, kun siellä on joku odottamassa :D 


4 kommenttia:

  1. Kyllä ikävästä saa ja pitääkin puhua. Minusta sitä ei pidä padota sisälleen. Kukaan ei tosiaankaan halua lasta tehdessään vain puolikasta lasta. Kyllä kaikki haluaa ihan koko lapsen. Elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat ja kuten kirjoitit aika auttaa soputumaan tilanteeseen, vaikkei se sitä ikävää poistakaan. Tilanteiden muuttuessa ei ole helppo yks'kaks alkaa viettää omaa aikaa; harrastamaan jne. Ei se tapahdu käden käänteessä, mutta pikku hiljaa se voi tapahtua.

    Hyvä postaus! Mukavaa sunnuntaita sinulle, Virpi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krisse❤ Olen pohtinut tätä asiaa paljon, joten halusin kirjoittaa siitä. Hyvää alkavaa viikkoa :)

      Poista
  2. Koirat ovat niitä ihmisten parhaita ystäviä ❤ ihanaa talven jatkoa Sinulle ❤

    VastaaPoista

Kommenttisi piristää päivääni, kiitos!